Hyvinkäälle saapuessa ei voi erehtyä, missä päivän pelipaikka sijaitsee. Mitä lähemmäs aluetta kävelee, sitä tiheämmin pussikaljoittelevat festarivieraat ovat miehittäneet viheralueet.

Sisälavan avaa mustaa sinfonista metallia soittava Alghanzanth. Esiintymisaika on harmittavan lyhyt, mutta keikka on lopulta yksi päivän väkevimpiä. Ennakoon olen kuullut jupinaa sisälavan soundeista, mutta ainakin Alghazanthin hienostuneempi ylistys oli selkeää.

Alghazanthin jälkeen ulkolavalla käynnistyy keski-ikäisten nostalgiatrippi. Nokialainen Convulse oli mukana kun suomalainen kuolonmetalli niitti ensimmäisiä uhrejaan. Vuonna 1991 julkaistu World Without God nauttii kulttimainetta alatyylin harrastajien joukossa. Viime vuonna yhtye nousi haudastaan ja kuolleiden aamunkoitto on nyt pidentynyt EP:n ja täyspitkän verran.

Convulsea kuunnellessa en ihmetellyt hetkeäkään, miksei se breikannut isommin muinaisella 1990-luvulla tai nauti suurempaa kulttisuosiota. Tai miksi suomalainen death metal ei juuri herättänyt kiinnostusta ruohonjuuritasoa korkeammalla. Ei sillä, etteikö yhtyeen musiikki olisi toiminut, mutta omaperäisyyttä siinä oli yhtä paljon kuin pilviä Hyvinkään taivaalla. Ei yhtään.

Jos esiintyviä yhtyeitä lähtisi arvaamaan rotsien kangasmerkkien perusteella, tapahtumassa soittaisi esimerkiksi Beherit, joka on skenessä Saatanasta seuraava, eikä suinkaan alapuolella, vaan heti siinä vasemman käden ulottuvilla.

Archgoat on lähes Beheritin veroinen legenda. Sen luolamiesmusiikki on silkkaa ylivoimaa. Bändin alkukantaista ulosantia jaksaa turvallisissa kotioloissa kuunnella ehkä kappaleen tai pari, mutta livenä se murhaa. Steelfestissä yhtye osoitti, ketkä ovat taistelukenttien todellisia ruhtinaita.

Archgoatin murskaa karkeasti. Basson, kitaran ja rumpupatteriston voima pääsee kuitenkin hellittää loppua kohden. Hieman vähäisemmällä esiintymisajalla legendat olisivat jättäneet jälkeensä vain palavia raunioita ja verisiä ruumiita. Nyt keikan jälkeen pystyssä oli vielä muutama silminnäkijä ja tönö jos toinenkin.

Mietitäänkö, mikä tapahtuman yhtyeistä on radioystävällisin? Se on Mustan kuun lapset. Keväällä uudelleenlämmittelykiertuetta tehnyt yhtye keräsi sisälavalle kiitettävän määrän yleisöä. Ulkoisesti se ei ollut kovinkaan black tai metal. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä.

Lapsoset lauloivat viimeiset laulunsa seitsemän vuotta sitten, juuri kun Mokoma ja Stam1na olivat lyömässä äärimmäisenpää suomenkielistä metallia läpi. Voi vain veikata, olisiko Mustan kuun lapset lyönyt yhtä lailla läpi, jos se ei olisi heittänyt lottokuponkiaan menemään juuri väärällä hetkellä.

Lauantain aivopieruista pahin oli hollantilaisen Urfaustin sijoittaminen ulkolavalle. Päivänpaisteessa epätoivoista kakofoniaansa soittanut duo oli pätevä, mutta jäi valovuosia esimerkiksi viimevuotisesta Tuskan keikasta.

Silloin sisälavalla soittanut kaksikko muutti ajan rakenteen ja lumosi kuulinjansa hypnoottisuudellaan transsiin. Keikan kohokohta tai mahalasku sattui keikan loppupuolella, kun itse juopunut joulupukki helvetistä saapui lavalle. Tekoveri lensi.

Yleisömäärästä päätellen puolalainen Vader on päivän odotetuimpia esiintyjiä. Illan toisiksi viimeisenä se saa tykittää death metalliaan Hyvinkään pimentyneeseen yöhön.

Pitkälle uralle ei ole mahtunut karmaisevia huteja, mutta albumit eivät ole myöskään nousseet tyylilajin tärkeimmiksi kivijaloiksi.

Steelfestin veto soitettiin aivan uuden Tibi Et Igni -levyn julkaisun alla, mutta yhtye on sisältänyt settiinsä vain yhden uuden kappaleen. Muusta tuotannosta oli koostettu varsin laaja jokaiselle jotakin -läpileikkaus.

Vader on Alghazanthin tapaan väkevä, mutta toisaalta ei aivan saavuta Archgoatin tuhovoimaa. Vaikka odotukset eivät täytykään, keikka on silti kuin armeijan täysimittainen hyökkäys. Harmittavinta on setin pituus. Bändi lopettaa kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua.

Toisaalta se tarkoittaa sitä, että irlantilaisen Primordialin keikalle ei tarvitse juosta. Bändi aloittaa keskiyöllä, jolloin väsymyksen merkkejä on jo ilmassa.

Bändin juuret ovat 1990-luvun äärimetallissa, mutta 2000-luvulla käsistä räjähtänyt kansanmusiikkimetallibuumi pelasi pelimerkkejä myös Primordialin pussiin. Samalla yhtye levisi myös sellaisten ihmisten tietoisuuteen, jotka eivät välttämättä muuten tulisi nyt Steelfestiinkään.

Primordial on pystynyt kasvattamaan suosiotaan ruohonjuuritasoa korkeammalle tekemättä musiikillisia kompromisseja tai menettämättä kasvojaan. Bändi voi soittaa ensimmäisenä päivänä Korpiklaanin kaltaisen letkeämmän pelimanniyhtyeen kanssa ja toisena syvällisemmän black metal -pumpun kanssa.

Väsymys häviää kun irlantilaiset aloittavat. Primordial on Redemption at the Puritan’s Hand -albumin julkaisun jälkeen käynyt sen verran monesti Suomessa, että No Grave Deep Enough on aloitusbiisinä jo ehkä liiankin tuttu. Se kulkee kuitenkin verevästi.

Primordialin rautaisuutta ei ruostuta kuin se, että yhtyeellä on tapana tukeutua vuodesta toiseen samoihin kappaleisiin. Steelfestin veto olikin pitkälti kertaus vuoden takaisesta kun bändi valloitti Helsingin yhdessä Absun ja Behexenin kanssa. Runko oli itse asiassa se sama, joka kuultiin jo esimerkiksi 2011. Uusi tuttavuus oli kuitenkin vanha kulttiklassikko The Burning Season.

Solisti Nemtheanga on poikkeuksellisen karismaattinen esiintyjä. Hänen eläytymisensä ja vahva läsnäolo saavat yleisön mukaan. Primordialin mahtavuus henkilöityy juuri hänen eläytyvään tulkintaansa, joskin melankolisilla ja eeppisillä kitarakuljetuksilla on myös suuri osa yhtyeen musiikissa.

Keikka on kappalevalinnoiltaan ennalta-arvattava, mutta siitä huolimatta Primordial on suorastaan teräksinen. Bändi yhdistää yleisön yhdeksi ryhmäksi. Klassikoksi nousseelta To the Nameless Dead -albumilta (2007) soitetut As Rome Burns ja Empire Falls kirvoittavat äänekkäät yhteislaulut.

Primordialin setti:

1. No Grave Is Deep Enough
2. Gods to the Godless
3. Lain with the Wolf
4. Bloodied Yet Unbowed
5. As Rome Burns
6. Traitors Gate
7. The Mouth of Judas
8. The Burning Season
9. The Coffin Ships
10. Empire Falls

Tuskan perjantaipäivä ei tarjonnut Carcassin lisäksi mitään pakollista nähtävää. Dimmu Borgirin esklusiivisena mainostettu keikka oli toki mielenkiintoinen, vaikka suurin kiinnostus yhtyeeseen laantui jo vuosia sitten. Vähän ennen kokoonpanon täysremontia.

Olin myös uteliaisuudesta soikeana sen suhteen, mitä Phil Anselmolla oli annettavanaan. Hän, jos kuka, on kovaksi keitetty.

Ensiferum oli saanut epäkiitollisen aseman tapahtuman sisäänheittobändinä. Ihmiset vasta jonottivat sisään ja työläiset olivat vielä sorvin ääressä. Ennen miekankantajia Psykoanalyysi oli mesonnut sisälavalla oman lyhyen grindisettinsä.

Ero edelliseen Ensiferumin Helsingin keikkaan oli suuri. Token of Time ja Iron olivat ainoat kahdelta ensimmäiseltä albumilta soitetut kappaleet. Kohta kaksi vuotta täyttävältä Unsung Heroes -albumilta soitettu In My Sword I Trust on yhä liian laiska aloituskappale.

Toisena tullut From Afar lisäsi kierroksia, mutta siitä huolimatta aloitus olisi voinut olla intensiivisempi. Keikka oli energinen, niin yleisön kuin bändinkin puolella, mutta tällä kertaa toiminut.

Phil Anselmo oli kulahtanut, mutta siitä huolimatta päivän karismaattisimpia esiintyjiä. Vain Carcassin Jeff Walker veti hänelle vertoja.

Illegals-kokoonpano tarjoili kattauksen. Setissä oli niin Superjoint Ritualia kuin kappaleita Anselmon vuosi sitten julkaistulta soololevyltä. Mutta Panteraahan yleisö oli tullut kuuntelemaan.

Sitä myös saatin, vaikka ne suurimmat hitit retkue sivuuttikin. Poppoo tykitteli biisit läpi asenteella, mutta show notkahteli suvantoihin Anselmon välispiikeissä, jotka äityivät yksinpuheluksi.

Children of Bodom paikkasi edellisvuonna tekemät pakkinsa. Lavalle oli tuotu runsaasti oheismateriaalia ja sirkukseen osallistui myös Suomen metalliskenen lempilapsiksi nousseet Lost Societyn jäsenet.

Setti oli yllättävä. Uusimmalta Halo of Blood -levyltä yhtye soitti vain kaksi kappaletta ja sivuutti kaksi sitä edeltänyttä levyä kokonaan. Seuraavaksi tuoreimmat biisit olivat yhdeksän vuotta vanhan Are You Dead Yet? -albumin nimikkobiisi ja encoren In Your Face. 

Keikassa oli paljon enemmän virtaa kuin vuosi sitten Sauna Open Airissa, jossa yhtye esiintyi rutiinilla, pakkasi tavaransa ja häipyi Eurooppaan rahat taskussa. Myös toisinaan väsyttävä Angel's Don't Kill sujui yllättävän virkeästi.

Veteraanisosastoon kuuluva Carcass ei ratsastanut liikaa klassikkolevytyksillään. Yhtye osoitti, ettei se nykyään keikkaile pelkäästään vanhoilla meriiteillään, vaan uuden levyn materiaali on oikeasti käyttökelpoista. Setistä noin puolet oli Surgical Steel -levyltä.

Kappaleiden välissä Walker heitti yleisölle kaljaa ja yllytti sitä yhä suurempiin pitteihin. Päivän kovin veto.

Black metal?

Dimmu Borgir oli näyttävyyden puolesta päivän kiistaton tähti. Oli pyroja, pommeja ja liekkejä. Musiikillisesti bändi jäi Children of Bodomin ja Carcassin varjoon, vaikka komeana yhtyeen sinfoninen metalli kajahtikin.

Illan epistolan piti olla Death Cult Armageddon -levyn läpisoittaminen. Albumi, jolla yhtye löi itsenä kunnolla läpi. Taustalakana oli sama, mikä 10 vuotta sitten.

Kaikki näytti ja kuulosti hyvältä kun bändi asteli lavalle ja aloitti Allegiancella. Progenies of the Great Apocalypse -hitin kautta jatkettiin Lepers Among Us -kappaleeseen.

Mutta For the World to Dictate Our Death -biisin jälkeen hypättiin ikävästi Cataclysm Childreniin. Esimerkiksi Allehelgens død i helveds rike jäi kuulematta. Kappale, jossa ex-jäsen ICS Vortex lauloi upean kertosäkeen.

Hommasta meni maku. Mieleen tulvivat Sarcófagon F.O.M.B.M. -biisin rivit: "Fuck off Dimmu Borgir"

Nauhalta tullut Eradication Instincts Defined toimi keikan vedenjakana. Juhlallisuudet päättyivät. Kosketinsoittaja kapusi kioskinsa taakse ottamaan selfie-kuvia.

Black metal!

Keikan jälkimmäinen puolisko oli varman päälle pelaava. Kaksi videobiisiä: The Serpentine Offering ja Gateways. Puritania ja Kings of the Carnival Creation -kappaleiden kuuleminen oli miellyttävää.

Tarvitseeko kertoa, millä numerolla koko sirkus päättyi? No, Mourning Palacella.

Kivi kengässä oli yhtyeen solisti, Shagrat. Hän esiintyi viikko sitten Chrome Division -pumppunsa kanssa Nummirockissa, ja Tuskan perusteella miehen rock-kukkovaihde oli jäänyt päälle. Lukuisat "Let Me Hear You Scream", "Fuck Yeah" ja viimeistään lopun yhteislaulatukset – Black metal?

Dimmu Borgir soitti kuitenkin mallikaasti. Mahtipontisemmat kappaleet saivat ihon kanalihalle. Jos Death Cult Armageddon olisi kuultu kokonaan, keikalta olisi poistunut todennäköisesti tyytyväisenä. Harmi, ettei yhtye ole etsinyt riveihinsä jäsentä, joka laulaisi puhtaat lauluosuudet.

Tuskan avauspäivä oli positiivinen yllätys. Dimmu Borgir oli päivän näyttävin esiintyjä, mutta Carcass ja Children of Bodom olivat musiikillisesti sitä valovuosia edellä.

Joensuulaislähtöinen Insomnium löi itsensä kansainvälisesti läpi kolme vuotta sitten edellisellä One for Sorrow -albumillaan.

Yhtyeen kuudes albumi Shadows of the Dying Sun jatkaa yhtyeelle tuttua linjaa. Melodista, eeppistä, mutta myös melankolista death metallia.

Suurin muutos edelliseen levyyn on yhtyeessä tapahtunut kokoonpanomuutos. Perustajajäsen Ville Vänni jäi syrjään pian edellisen levyn julkaisun jälkeen, ja tilalle pestattiin jo aiemmin yhtyeessä satunnaisesti tuurannut Omnium Gatherum -mastermind, Markus Vanhala.

Vanhala on päässyt heti sävellysvastuuseen ja on tuonut pääyhtyeensä soundia myös Insomniumiin, kuten esimerkiksi mahtavista Revelation -ja The River -kappaleista käy ilmi.

Yhtyeen soundin ydintä ei ole kuitenkaan lähdetty kauheasti muuttamaan. Mitä nyt akustiset väliosat loistavat poissaolollaan. Kappaleiden ja koko albumin rakenne on yhtyeelle perinteinen.

Siinä valossa While We Sleep ja Lose to Night ovat sikäli ilahduttavia, vaikkeivat albumin terävintä kärkeä olekaan. Näissä kappaleissa Insomnium on lähtenyt käyttämään puhtaita lauluja yhtyeelle entuudeestaan hieman epätyypillisesti – jo säkeistössä.

Tämä lienee joillekin kuulijoille liian kevyttä, mutta toisaalta kappaleet luovat ilahduttavan vastapainon albumin raskaimmille kappaleille ja laajentavat kokonaisuuden musiikillisia ääripäitä.

Huojennuttavinta on kuitenkin se, että soundit ovat valovuosia edellä siitä kauheudesta, jota korvat joutuvait sietämään edellisellä levyllä.

Vaikka yhtye onkin mennyt musiikillisesti eteenpäin. Kokonaisuudesta paistaa läpi – kärjistetysti ilmaistuna – varman päälle ottaminen. Tätä voi tietysti puollustaa oman soundinsa löytämisellä, mutta seuraavalle levylle toivoisi enemmän riskejä.

Arvosana: 8+

Viime vuoden joulukuussa Turisas ja Ensiferum tekivät yhdessä lyhyen Suomen kiertueen. Reilu neljä kuukautta myöhemmin yhtyeet ottivat uusinnan talvisesta ristiretkestä.

Vuonna 2011 Turisas sai kunnian päättää Tuska Open Airin päätöspäivä kakkoslavan osalta. Silloin yhtyeen veto oli väsähtänyt. Kaksi kesää aiemmin piirtynyt kuva ylivertaisesta liveyhtyeestä paloi kuin kuiva heinä.

Kolmen vuoden aikana yhtyeen jäsenistöstä on vaihtunut puolet ja musiikillinen tyyli lipunut sinfonisesta folk metallista kohti riisutumpaa ja perinteisempää heavy metallia.

The Circuksen keikka päättää Turisaksen Euroopan-kiertueen. Iltaa varten yhtye on kasannut tasapainoisen setin. Yleisö kuulee niin materiaalia viime syksynä julkaistulta Turisas2013 -levyltä, kuin Battle Metalin ja Rasputinin kaltaisia hittejä.

Turilaat avaavat keikan juuri eikä melkein Ten More Miles ja Take the Day! -kappaleilla. Tunnelma vain kohoaa bändin siirtyessä vanhempaan tuotantoon. Debyyttilevyltä soitettu The Land of Hope and Glory on ilahduttava yllätys.

Yhtyeen viimeisin julkaisu on saanut ristiriitaista palautetta, mutta ennen mahtipontista Miklagard Overturea soitetut uuden levyn kappaleet eivät kalpene muiden kappaleiden rinnalla.

Ensiintymisestä huokuu runsaan keikkailun myötä karttunut kokemus. Kehtaan väittää, että Mathias Nygård on yksi Suomen karismaattisimmista solisteista.

Ensiferum sai jobinpostia kitaristilaulaja Petri Lindroosin sairastuttua jännetupin tulehdukseen. Tuuraavana kitaristina toimi yhtyeen entinen basisti, Jukka-Pekka Miettinen. Lavalla hän jäi suosiolla taka-alalle, hoitaen tehtävänsä mallikkaasti. Lindroos vaikutti välillä orvolta ilman kitaraa.

Vaikka bändi joutuikin erityisjärjestelyn vuoksi lyhentämään vetoaan, tarkoitti erikoisjärjestely sitä, että keikkalla kuultiin lähinnä debyytin ja Iron-albumin materiaalia.

Battle Song, Lai Lai Hei ja Iron ovat pyörineet setissä jo vuosia , mutta illan aikana kuultiin myös esimerkiksi harvinaisempi Hero in a Dream. Ikävä kyllä, Slayer of Lightin kaltaisia harvinaisuuksia ei kuultu.

Ensiferumin musiikillinen kaari on päinvastainen kuin Turisaksella. Suoraviivaisesta tyylistä on lähdetty monimutkaisemmille ja kuorrutetuimmille poluille.

Tasoituksesta huolimatta Ensiferum vei yhtyeiden välisen taiston – jo paremman materiaalin avulla, joka pääsi sisätiloissa oikeuksiinsa. Laukkakomppi raikasi ja yleisö lauloi yhdessä bändin kanssa.

Yleisömäärästä päätellen illan taistelutanner oli liian iso orkestereille. Todennäköisesti pääsiäissunnuntai vaikutti siihen, että salissa oli reilusti tilaa. Mutta ne, jotka paikalle tulivat, nauttivat kummastakin esityksestä täysin rinnoin.

Turisaksen setti:

 1. Ten More Miles
 2. Take the Day!
 3. To Holmgard and Beyond
 4. The Land of Hope and Glory
 5. One More
 6. For Your Own Good
 7. Battle Metal
 8. No Good Story Ever Starts with Drinking Tea
 9. We Ride Together
10. Miklagard Oveture
- Encore -
11. Stand Up and Fight
12. Rasputin

Ensiferumin setti:

 1. Symbols
 2. In My Sword I Trust
 3. Guardians of Fate
 4. Tale of Revenge
 5. Treacherous Gods
 6. Token of Time
 7. Hero in a Dream
 8. One More Magic Potion
 9. Battle Song
10. Lai Lai Hei
11. Bamboléo
-Encore-
12. Iron
13. William Tell Overture Final

SLK on ristiriitainen levy – samaan aikaan helppo ja vaikea. Stam1na on siirtynyt Nocebo-levyn värikkyydestä ja kuolemattomuudesta mustavalkoisuuteen ja siihen, että me kaikki lähdemme täältä joskus.

Ennakkotietojen ja maistiaisten perusteella luvassa oli synkintä Stam1naa. Panzerfaust, oli kuin Strapping Young Lad 2000-luvun alussa. Synkkä ja suututettu.

Viime kesänä livedebyyttinsä saanut Rautasorkka, ja Horna -ja Turmion Kätilöt -yhtyeiden laulajan, Spellgothin, vierailu ennakoivat black metal -vivahteita. Niitä levyltä löytyykin, mutta ei niin paljon, mitä ennakoon odotti.

Kymmenen kuuntelukerran jälkeen levyyn on pettynyt. Upeita yksittäisiä hetkiä, mutta esimerkiksi Kalmankansa on Stam1nan kappaleeksi jopa laiska.

Jostain syystä levy on kuitenkin kuunneltava uudestaan kerta toisensa jälkeen, hyppäämättä yli minkään kappaleen kohdalla.

Palaset loksahtelevat paikalleen. Kuukauden tehokuuntelun jälkeenkään levystä ei ole saada tarpeekseen.

SLK:lla Stam1na pelaa vieläkin tutuilla pelimerkeillä. Kertosäkeillä on suuri merkitys. Dynamo on levyn radioystävällisintä materiaalia ja potentiaalinen mantelinperijä Uudet kymmenen käskyä -levyn Likaiselle parketille.

Albumin parasta antia ovat kuitenkin monimutkaisemmat kappaleet, Masiina, ja SLK, sekä Usko pois, jonka kertosäe suorastaan kutsuu yhteislauluun.

Eemil Lähteenmäki on ottanut suurempaa roolia, mikä kuuluu eniten Kalmankansassa ja Masiinassa. Upeiden kosketintaustojen takia albumin nimikappale on tähän päivään mennessä yksi Stam1nan parhaimpia kappaleita.

Kappalemateriaalin osumatarkkuus on kova, sillä vain levyn monimutkaisimmasta päästä oleva Kylmä kuuma kylmä osuu kympin sijasta taustavalliin.

Tue Madsennin luomat soundit ovat edellisiä albumeita paremmat. Ne ovat selkeät ja raskaat, mutta eivät niin täyteenahdetut kuin esimerkiksi edellisellä Nocebo-levyllä.

SLK on kiitettävä tulokas Stam1nan vahvaan tuotantoon. Se taistelee toiseksi parhaimman levyn asemasta Nocebon kanssa ollen sitä jopa hieman parempi.

Arvosana: 9½