Sisälavan avaa mustaa sinfonista metallia soittava Alghanzanth. Esiintymisaika on harmittavan lyhyt, mutta keikka on lopulta yksi päivän väkevimpiä. Ennakoon olen kuullut jupinaa sisälavan soundeista, mutta ainakin Alghazanthin hienostuneempi ylistys oli selkeää.

Alghazanthin jälkeen ulkolavalla käynnistyy keski-ikäisten nostalgiatrippi. Nokialainen Convulse oli mukana kun suomalainen kuolonmetalli niitti ensimmäisiä uhrejaan. Vuonna 1991 julkaistu World Without God nauttii kulttimainetta alatyylin harrastajien joukossa. Viime vuonna yhtye nousi haudastaan ja kuolleiden aamunkoitto on nyt pidentynyt EP:n ja täyspitkän verran.

Convulsea kuunnellessa en ihmetellyt hetkeäkään, miksei se breikannut isommin muinaisella 1990-luvulla tai nauti suurempaa kulttisuosiota. Tai miksi suomalainen death metal ei juuri herättänyt kiinnostusta ruohonjuuritasoa korkeammalla. Ei sillä, etteikö yhtyeen musiikki olisi toiminut, mutta omaperäisyyttä siinä oli yhtä paljon kuin pilviä Hyvinkään taivaalla. Ei yhtään.

Jos esiintyviä yhtyeitä lähtisi arvaamaan rotsien kangasmerkkien perusteella, tapahtumassa soittaisi esimerkiksi Beherit, joka on skenessä Saatanasta seuraava, eikä suinkaan alapuolella, vaan heti siinä vasemman käden ulottuvilla.

Archgoat on lähes Beheritin veroinen legenda. Sen luolamiesmusiikki on silkkaa ylivoimaa. Bändin alkukantaista ulosantia jaksaa turvallisissa kotioloissa kuunnella ehkä kappaleen tai pari, mutta livenä se murhaa. Steelfestissä yhtye osoitti, ketkä ovat taistelukenttien todellisia ruhtinaita.

Archgoatin murskaa karkeasti. Basson, kitaran ja rumpupatteriston voima pääsee kuitenkin hellittää loppua kohden. Hieman vähäisemmällä esiintymisajalla legendat olisivat jättäneet jälkeensä vain palavia raunioita ja verisiä ruumiita. Nyt keikan jälkeen pystyssä oli vielä muutama silminnäkijä ja tönö jos toinenkin.

Mietitäänkö, mikä tapahtuman yhtyeistä on radioystävällisin? Se on Mustan kuun lapset. Keväällä uudelleenlämmittelykiertuetta tehnyt yhtye keräsi sisälavalle kiitettävän määrän yleisöä. Ulkoisesti se ei ollut kovinkaan black tai metal. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä.

Lapsoset lauloivat viimeiset laulunsa seitsemän vuotta sitten, juuri kun Mokoma ja Stam1na olivat lyömässä äärimmäisenpää suomenkielistä metallia läpi. Voi vain veikata, olisiko Mustan kuun lapset lyönyt yhtä lailla läpi, jos se ei olisi heittänyt lottokuponkiaan menemään juuri väärällä hetkellä.

Lauantain aivopieruista pahin oli hollantilaisen Urfaustin sijoittaminen ulkolavalle. Päivänpaisteessa epätoivoista kakofoniaansa soittanut duo oli pätevä, mutta jäi valovuosia esimerkiksi viimevuotisesta Tuskan keikasta.

Silloin sisälavalla soittanut kaksikko muutti ajan rakenteen ja lumosi kuulinjansa hypnoottisuudellaan transsiin. Keikan kohokohta tai mahalasku sattui keikan loppupuolella, kun itse juopunut joulupukki helvetistä saapui lavalle. Tekoveri lensi.

Yleisömäärästä päätellen puolalainen Vader on päivän odotetuimpia esiintyjiä. Illan toisiksi viimeisenä se saa tykittää death metalliaan Hyvinkään pimentyneeseen yöhön.

Pitkälle uralle ei ole mahtunut karmaisevia huteja, mutta albumit eivät ole myöskään nousseet tyylilajin tärkeimmiksi kivijaloiksi.

Steelfestin veto soitettiin aivan uuden Tibi Et Igni -levyn julkaisun alla, mutta yhtye on sisältänyt settiinsä vain yhden uuden kappaleen. Muusta tuotannosta oli koostettu varsin laaja jokaiselle jotakin -läpileikkaus.

Vader on Alghazanthin tapaan väkevä, mutta toisaalta ei aivan saavuta Archgoatin tuhovoimaa. Vaikka odotukset eivät täytykään, keikka on silti kuin armeijan täysimittainen hyökkäys. Harmittavinta on setin pituus. Bändi lopettaa kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua.

Toisaalta se tarkoittaa sitä, että irlantilaisen Primordialin keikalle ei tarvitse juosta. Bändi aloittaa keskiyöllä, jolloin väsymyksen merkkejä on jo ilmassa.

Bändin juuret ovat 1990-luvun äärimetallissa, mutta 2000-luvulla käsistä räjähtänyt kansanmusiikkimetallibuumi pelasi pelimerkkejä myös Primordialin pussiin. Samalla yhtye levisi myös sellaisten ihmisten tietoisuuteen, jotka eivät välttämättä muuten tulisi nyt Steelfestiinkään.

Primordial on pystynyt kasvattamaan suosiotaan ruohonjuuritasoa korkeammalle tekemättä musiikillisia kompromisseja tai menettämättä kasvojaan. Bändi voi soittaa ensimmäisenä päivänä Korpiklaanin kaltaisen letkeämmän pelimanniyhtyeen kanssa ja toisena syvällisemmän black metal -pumpun kanssa.

Väsymys häviää kun irlantilaiset aloittavat. Primordial on Redemption at the Puritan’s Hand -albumin julkaisun jälkeen käynyt sen verran monesti Suomessa, että No Grave Deep Enough on aloitusbiisinä jo ehkä liiankin tuttu. Se kulkee kuitenkin verevästi.

Primordialin rautaisuutta ei ruostuta kuin se, että yhtyeellä on tapana tukeutua vuodesta toiseen samoihin kappaleisiin. Steelfestin veto olikin pitkälti kertaus vuoden takaisesta kun bändi valloitti Helsingin yhdessä Absun ja Behexenin kanssa. Runko oli itse asiassa se sama, joka kuultiin jo esimerkiksi 2011. Uusi tuttavuus oli kuitenkin vanha kulttiklassikko The Burning Season.

Solisti Nemtheanga on poikkeuksellisen karismaattinen esiintyjä. Hänen eläytymisensä ja vahva läsnäolo saavat yleisön mukaan. Primordialin mahtavuus henkilöityy juuri hänen eläytyvään tulkintaansa, joskin melankolisilla ja eeppisillä kitarakuljetuksilla on myös suuri osa yhtyeen musiikissa.

Keikka on kappalevalinnoiltaan ennalta-arvattava, mutta siitä huolimatta Primordial on suorastaan teräksinen. Bändi yhdistää yleisön yhdeksi ryhmäksi. Klassikoksi nousseelta To the Nameless Dead -albumilta (2007) soitetut As Rome Burns ja Empire Falls kirvoittavat äänekkäät yhteislaulut.

Primordialin setti:

1. No Grave Is Deep Enough
2. Gods to the Godless
3. Lain with the Wolf
4. Bloodied Yet Unbowed
5. As Rome Burns
6. Traitors Gate
7. The Mouth of Judas
8. The Burning Season
9. The Coffin Ships
10. Empire Falls

Olin myös uteliaisuudesta soikeana sen suhteen, mitä Phil Anselmolla oli annettavanaan. Hän, jos kuka, on kovaksi keitetty.

Ensiferum oli saanut epäkiitollisen aseman tapahtuman sisäänheittobändinä. Ihmiset vasta jonottivat sisään ja työläiset olivat vielä sorvin ääressä. Ennen miekankantajia Psykoanalyysi oli mesonnut sisälavalla oman lyhyen grindisettinsä.

Ero edelliseen Ensiferumin Helsingin keikkaan oli suuri. Token of Time ja Iron olivat ainoat kahdelta ensimmäiseltä albumilta soitetut kappaleet. Kohta kaksi vuotta täyttävältä Unsung Heroes -albumilta soitettu In My Sword I Trust on yhä liian laiska aloituskappale.

Toisena tullut From Afar lisäsi kierroksia, mutta siitä huolimatta aloitus olisi voinut olla intensiivisempi. Keikka oli energinen, niin yleisön kuin bändinkin puolella, mutta tällä kertaa toiminut.

Phil Anselmo oli kulahtanut, mutta siitä huolimatta päivän karismaattisimpia esiintyjiä. Vain Carcassin Jeff Walker veti hänelle vertoja.

Illegals-kokoonpano tarjoili kattauksen. Setissä oli niin Superjoint Ritualia kuin kappaleita Anselmon vuosi sitten julkaistulta soololevyltä. Mutta Panteraahan yleisö oli tullut kuuntelemaan.

Sitä myös saatin, vaikka ne suurimmat hitit retkue sivuuttikin. Poppoo tykitteli biisit läpi asenteella, mutta show notkahteli suvantoihin Anselmon välispiikeissä, jotka äityivät yksinpuheluksi.

Children of Bodom paikkasi edellisvuonna tekemät pakkinsa. Lavalle oli tuotu runsaasti oheismateriaalia ja sirkukseen osallistui myös Suomen metalliskenen lempilapsiksi nousseet Lost Societyn jäsenet.

Setti oli yllättävä. Uusimmalta Halo of Blood -levyltä yhtye soitti vain kaksi kappaletta ja sivuutti kaksi sitä edeltänyttä levyä kokonaan. Seuraavaksi tuoreimmat biisit olivat yhdeksän vuotta vanhan Are You Dead Yet? -albumin nimikkobiisi ja encoren In Your Face. 

Keikassa oli paljon enemmän virtaa kuin vuosi sitten Sauna Open Airissa, jossa yhtye esiintyi rutiinilla, pakkasi tavaransa ja häipyi Eurooppaan rahat taskussa. Myös toisinaan väsyttävä Angel's Don't Kill sujui yllättävän virkeästi.

Veteraanisosastoon kuuluva Carcass ei ratsastanut liikaa klassikkolevytyksillään. Yhtye osoitti, ettei se nykyään keikkaile pelkäästään vanhoilla meriiteillään, vaan uuden levyn materiaali on oikeasti käyttökelpoista. Setistä noin puolet oli Surgical Steel -levyltä.

Kappaleiden välissä Walker heitti yleisölle kaljaa ja yllytti sitä yhä suurempiin pitteihin. Päivän kovin veto.

Black metal?

Dimmu Borgir oli näyttävyyden puolesta päivän kiistaton tähti. Oli pyroja, pommeja ja liekkejä. Musiikillisesti bändi jäi Children of Bodomin ja Carcassin varjoon, vaikka komeana yhtyeen sinfoninen metalli kajahtikin.

Illan epistolan piti olla Death Cult Armageddon -levyn läpisoittaminen. Albumi, jolla yhtye löi itsenä kunnolla läpi. Taustalakana oli sama, mikä 10 vuotta sitten.

Kaikki näytti ja kuulosti hyvältä kun bändi asteli lavalle ja aloitti Allegiancella. Progenies of the Great Apocalypse -hitin kautta jatkettiin Lepers Among Us -kappaleeseen.

Mutta For the World to Dictate Our Death -biisin jälkeen hypättiin ikävästi Cataclysm Childreniin. Esimerkiksi Allehelgens død i helveds rike jäi kuulematta. Kappale, jossa ex-jäsen ICS Vortex lauloi upean kertosäkeen.

Hommasta meni maku. Mieleen tulvivat Sarcófagon F.O.M.B.M. -biisin rivit: "Fuck off Dimmu Borgir"

Nauhalta tullut Eradication Instincts Defined toimi keikan vedenjakana. Juhlallisuudet päättyivät. Kosketinsoittaja kapusi kioskinsa taakse ottamaan selfie-kuvia.

Black metal!

Keikan jälkimmäinen puolisko oli varman päälle pelaava. Kaksi videobiisiä: The Serpentine Offering ja Gateways. Puritania ja Kings of the Carnival Creation -kappaleiden kuuleminen oli miellyttävää.

Tarvitseeko kertoa, millä numerolla koko sirkus päättyi? No, Mourning Palacella.

Kivi kengässä oli yhtyeen solisti, Shagrat. Hän esiintyi viikko sitten Chrome Division -pumppunsa kanssa Nummirockissa, ja Tuskan perusteella miehen rock-kukkovaihde oli jäänyt päälle. Lukuisat "Let Me Hear You Scream", "Fuck Yeah" ja viimeistään lopun yhteislaulatukset – Black metal?

Dimmu Borgir soitti kuitenkin mallikaasti. Mahtipontisemmat kappaleet saivat ihon kanalihalle. Jos Death Cult Armageddon olisi kuultu kokonaan, keikalta olisi poistunut todennäköisesti tyytyväisenä. Harmi, ettei yhtye ole etsinyt riveihinsä jäsentä, joka laulaisi puhtaat lauluosuudet.

Tuskan avauspäivä oli positiivinen yllätys. Dimmu Borgir oli päivän näyttävin esiintyjä, mutta Carcass ja Children of Bodom olivat musiikillisesti sitä valovuosia edellä.

Joensuulaislähtöinen Insomnium löi itsensä kansainvälisesti läpi kolme vuotta sitten edellisellä One for Sorrow -albumillaan.

Yhtyeen kuudes albumi Shadows of the Dying Sun jatkaa yhtyeelle tuttua linjaa. Melodista, eeppistä, mutta myös melankolista death metallia.

Suurin muutos edelliseen levyyn on yhtyeessä tapahtunut kokoonpanomuutos. Perustajajäsen Ville Vänni jäi syrjään pian edellisen levyn julkaisun jälkeen, ja tilalle pestattiin jo aiemmin yhtyeessä satunnaisesti tuurannut Omnium Gatherum -mastermind, Markus Vanhala.

Vanhala on päässyt heti sävellysvastuuseen ja on tuonut pääyhtyeensä soundia myös Insomniumiin, kuten esimerkiksi mahtavista Revelation -ja The River -kappaleista käy ilmi.

Yhtyeen soundin ydintä ei ole kuitenkaan lähdetty kauheasti muuttamaan. Mitä nyt akustiset väliosat loistavat poissaolollaan. Kappaleiden ja koko albumin rakenne on yhtyeelle perinteinen.

Siinä valossa While We Sleep ja Lose to Night ovat sikäli ilahduttavia, vaikkeivat albumin terävintä kärkeä olekaan. Näissä kappaleissa Insomnium on lähtenyt käyttämään puhtaita lauluja yhtyeelle entuudeestaan hieman epätyypillisesti – jo säkeistössä.

Tämä lienee joillekin kuulijoille liian kevyttä, mutta toisaalta kappaleet luovat ilahduttavan vastapainon albumin raskaimmille kappaleille ja laajentavat kokonaisuuden musiikillisia ääripäitä.

Huojennuttavinta on kuitenkin se, että soundit ovat valovuosia edellä siitä kauheudesta, jota korvat joutuvait sietämään edellisellä levyllä.

Vaikka yhtye onkin mennyt musiikillisesti eteenpäin. Kokonaisuudesta paistaa läpi – kärjistetysti ilmaistuna – varman päälle ottaminen. Tätä voi tietysti puollustaa oman soundinsa löytämisellä, mutta seuraavalle levylle toivoisi enemmän riskejä.

Arvosana: 8+

Vuonna 2011 Turisas sai kunnian päättää Tuska Open Airin päätöspäivä kakkoslavan osalta. Silloin yhtyeen veto oli väsähtänyt. Kaksi kesää aiemmin piirtynyt kuva ylivertaisesta liveyhtyeestä paloi kuin kuiva heinä.

Kolmen vuoden aikana yhtyeen jäsenistöstä on vaihtunut puolet ja musiikillinen tyyli lipunut sinfonisesta folk metallista kohti riisutumpaa ja perinteisempää heavy metallia.

The Circuksen keikka päättää Turisaksen Euroopan-kiertueen. Iltaa varten yhtye on kasannut tasapainoisen setin. Yleisö kuulee niin materiaalia viime syksynä julkaistulta Turisas2013 -levyltä, kuin Battle Metalin ja Rasputinin kaltaisia hittejä.

Turilaat avaavat keikan juuri eikä melkein Ten More Miles ja Take the Day! -kappaleilla. Tunnelma vain kohoaa bändin siirtyessä vanhempaan tuotantoon. Debyyttilevyltä soitettu The Land of Hope and Glory on ilahduttava yllätys.

Yhtyeen viimeisin julkaisu on saanut ristiriitaista palautetta, mutta ennen mahtipontista Miklagard Overturea soitetut uuden levyn kappaleet eivät kalpene muiden kappaleiden rinnalla.

Ensiintymisestä huokuu runsaan keikkailun myötä karttunut kokemus. Kehtaan väittää, että Mathias Nygård on yksi Suomen karismaattisimmista solisteista.

Ensiferum sai jobinpostia kitaristilaulaja Petri Lindroosin sairastuttua jännetupin tulehdukseen. Tuuraavana kitaristina toimi yhtyeen entinen basisti, Jukka-Pekka Miettinen. Lavalla hän jäi suosiolla taka-alalle, hoitaen tehtävänsä mallikkaasti. Lindroos vaikutti välillä orvolta ilman kitaraa.

Vaikka bändi joutuikin erityisjärjestelyn vuoksi lyhentämään vetoaan, tarkoitti erikoisjärjestely sitä, että keikkalla kuultiin lähinnä debyytin ja Iron-albumin materiaalia.

Battle Song, Lai Lai Hei ja Iron ovat pyörineet setissä jo vuosia , mutta illan aikana kuultiin myös esimerkiksi harvinaisempi Hero in a Dream. Ikävä kyllä, Slayer of Lightin kaltaisia harvinaisuuksia ei kuultu.

Ensiferumin musiikillinen kaari on päinvastainen kuin Turisaksella. Suoraviivaisesta tyylistä on lähdetty monimutkaisemmille ja kuorrutetuimmille poluille.

Tasoituksesta huolimatta Ensiferum vei yhtyeiden välisen taiston – jo paremman materiaalin avulla, joka pääsi sisätiloissa oikeuksiinsa. Laukkakomppi raikasi ja yleisö lauloi yhdessä bändin kanssa.

Yleisömäärästä päätellen illan taistelutanner oli liian iso orkestereille. Todennäköisesti pääsiäissunnuntai vaikutti siihen, että salissa oli reilusti tilaa. Mutta ne, jotka paikalle tulivat, nauttivat kummastakin esityksestä täysin rinnoin.

Turisaksen setti:

 1. Ten More Miles
 2. Take the Day!
 3. To Holmgard and Beyond
 4. The Land of Hope and Glory
 5. One More
 6. For Your Own Good
 7. Battle Metal
 8. No Good Story Ever Starts with Drinking Tea
 9. We Ride Together
10. Miklagard Oveture
- Encore -
11. Stand Up and Fight
12. Rasputin

Ensiferumin setti:

 1. Symbols
 2. In My Sword I Trust
 3. Guardians of Fate
 4. Tale of Revenge
 5. Treacherous Gods
 6. Token of Time
 7. Hero in a Dream
 8. One More Magic Potion
 9. Battle Song
10. Lai Lai Hei
11. Bamboléo
-Encore-
12. Iron
13. William Tell Overture Final

SLK on ristiriitainen levy – samaan aikaan helppo ja vaikea. Stam1na on siirtynyt Nocebo-levyn värikkyydestä ja kuolemattomuudesta mustavalkoisuuteen ja siihen, että me kaikki lähdemme täältä joskus.

Ennakkotietojen ja maistiaisten perusteella luvassa oli synkintä Stam1naa. Panzerfaust, oli kuin Strapping Young Lad 2000-luvun alussa. Synkkä ja suututettu.

Viime kesänä livedebyyttinsä saanut Rautasorkka, ja Horna -ja Turmion Kätilöt -yhtyeiden laulajan, Spellgothin, vierailu ennakoivat black metal -vivahteita. Niitä levyltä löytyykin, mutta ei niin paljon, mitä ennakoon odotti.

Kymmenen kuuntelukerran jälkeen levyyn on pettynyt. Upeita yksittäisiä hetkiä, mutta esimerkiksi Kalmankansa on Stam1nan kappaleeksi jopa laiska.

Jostain syystä levy on kuitenkin kuunneltava uudestaan kerta toisensa jälkeen, hyppäämättä yli minkään kappaleen kohdalla.

Palaset loksahtelevat paikalleen. Kuukauden tehokuuntelun jälkeenkään levystä ei ole saada tarpeekseen.

SLK:lla Stam1na pelaa vieläkin tutuilla pelimerkeillä. Kertosäkeillä on suuri merkitys. Dynamo on levyn radioystävällisintä materiaalia ja potentiaalinen mantelinperijä Uudet kymmenen käskyä -levyn Likaiselle parketille.

Albumin parasta antia ovat kuitenkin monimutkaisemmat kappaleet, Masiina, ja SLK, sekä Usko pois, jonka kertosäe suorastaan kutsuu yhteislauluun.

Eemil Lähteenmäki on ottanut suurempaa roolia, mikä kuuluu eniten Kalmankansassa ja Masiinassa. Upeiden kosketintaustojen takia albumin nimikappale on tähän päivään mennessä yksi Stam1nan parhaimpia kappaleita.

Kappalemateriaalin osumatarkkuus on kova, sillä vain levyn monimutkaisimmasta päästä oleva Kylmä kuuma kylmä osuu kympin sijasta taustavalliin.

Tue Madsennin luomat soundit ovat edellisiä albumeita paremmat. Ne ovat selkeät ja raskaat, mutta eivät niin täyteenahdetut kuin esimerkiksi edellisellä Nocebo-levyllä.

SLK on kiitettävä tulokas Stam1nan vahvaan tuotantoon. Se taistelee toiseksi parhaimman levyn asemasta Nocebon kanssa ollen sitä jopa hieman parempi.

Arvosana: 9½

Mietin omia kirjoituksiani. Olenko lukenut niitä sen jälkeen kun olen ne julkaissut? Enpä oikeastaan.

Koitin. Pahimmillaan niiden pituus puistatti.

En lue blogioppaita, mutta törmäsin Maarit Jaakkolan Hyvä journalismi – käytännön opas kirjoittajalle -kirjaan (Kansanvalistusseura, 2013), jossa hyvän tekstin pituudeksi määriteltiin 1500–2500 merkkiä.

Otin tavoitteen. Tekstin on oltava vähintään 1500 merkkiä ja maksimissaan se saa olla 2500 merkkiä pitkä.

Lisäksi päätin lyhentää kappaleita ja lauseita. Vaikka pidemmät näyttävät ehkä paremmilta, lyhyempiä lukiessa ei väsy yhtä nopeasti. Tavoiteiden vuoksi tekstinsä on nähnyt kriittisemmin.

Koulusta saatava oppi on ollut tähän mennessä inspiroivaa. On mielenkiintoista kokeilla erilaisia juttuja ja huomata niiden oikeasti toimivan.

Kirjoittamisen opintojakson havainnointitehtävän myötä haluaisin kirjoittaa havainnoivampaa tekstiä konkreettisemilla esimerkeillä. Mutta se tuntuu naiivilta.

Miten voin tietää, miten asiat oikeasti ovat? Mistä tiedän varmasti, miksi joku tekee niin kuin tekee juuri siinä tilanteessa?

Mainittavin asia, josta en oikein malta luopua, on passiivi. Pidin sitä paljon parempana ilmaisumuotona kuin aktiivia.

Alkuvuonna olen aika ajoin tuijottanut valkoista paperia. On ollut jotenkin vaikeaa tuottaa tekstiä, vaikka on tehnyt hyvät muistiinpanot.

Tuntuu, ettei ole kirjoittanut tarpeeksi syvällisesti. Raapaisevansa vain kevyesti pintaa kertomalla yhtyeen soittaneen nämä kappaleet ja soundien olleen hyvät.

Se eskaloitui siihen, että on paininut kuukauden kahden ylipitkän tekstin kanssa, joihin oli tunkenut kaiken mahdollisen. Niiden muokkaaminen on toisinaan raskasta ja keskittyminen vaikeaa.

Ehkä olen vain kirjoittanut liikaa keikoista?

Vanhoja tekstejä selatessani huomaan, ettei niitä tehnyt niin analyyttisesti, vaan rennommin ja enemmän lapsenomaisella innolla. Meininki on ollut terveempää.

Edetessään aina uudempaan tekstiin näyttää, että määrä on alkanut vastaamaan laatua.

Persoonallisuus väistyi nopeasti liiallisen analyyttisuuden tieltä, koska tavoitteena oli tuottaa mahdollisimman sääntöjen mukaista tekstiä.

Blogia perustaessa periaatteenani oli, että säännöt on tehty rikottaviksi, mutta ensin pitää tietää säännöt, joita aikoo rikkoa.

Jos seuraavaksi toisi teksteihinsä lisää persoonallisuutta?

– Markku Hirvelä Surman siipien havinaa -levyn uudelleenjulkaisun (SPIT404CD) kansilehtisessä.

Rytmihäiriö juhli neljännesvuosisataansa vuoden myöhässä. Juhlapaikaksi oli jälleen valittu Helsingin Nosturi ja lipun hinta laskettu alhaiseksi – 11,50 euroa.

Illan alkajaisiksi lavalle nousi Rytmihäiriön 1990-luvun kokoonpano: Yhtyeessä edelleen soittavat Otto ja Ande, sekä Tuukka ja Pate.

Kolmen vartin veto oli täynnä surmacoren klassikoita, jotka ovat sittemmin väistäneet uudempien kappaleiden tieltä.

Kovimmat paukut kokoonpano säästi loppuun. Ihmisiä kuolee, Perjantaina juostiin sekä Mitä välii nimestä... kunhan dokaa vitusti, johon kokoonpano sai odotetusti tukea Unto Helolta.

Vähäinen harjoittelu näkyi satunnaisena hapuiluna ja soittovirheinä. Myös pöhöttyneen Paten flunssaisuus vähensi iskukykyä. Esiintyminen oli kuitenkin illan mielenkiintoisin akti.

Rytmihäiriö-settien välissä saatiin nauttia Kalevi Helvetistä, Pentti Kurikan sivuprojektista.

Esitys jäi mysteeriksi. Sitä katsoessa ei tiennyt, pitäiskö nauraa vai itkeä. Jos tarkoitus oli pelottaa, se ei siinä onnistunut. Huvittiko se? Ei. Vedon jälkeen olo oli lähinnä vaivaantunut.

Vetojen välissä kärsittiin 1990-luvun massamusiikista. Punkkarit ja hevarit tanssivat vanhojen hittien tahtiin. Ennustan 10-20 vuoden päähän. Silloin Beheritpaitaiset ja Extreme Noise Terror kangasmerkeillä verhotut tanhuavat esimerkiksi Cheekin tahtiin. Seriously.

llan viimeisen oli normaalia pidempi veto, joka sisältäisi joitain harvemmin soitettuja kappaleita, sekä yllätysvierailijoita. Yhtyeen omien sanojen mukaan settilista oli perinteisen yhden A4:sen sijaan kaksi liuskaa.

Bändi yllätti jo alkuun kipakkalla Jos otan... niin tapan -kappaleella, jota bändi ei ole viime vuosina juuri soitellut. Neljäntenä kuultu Sorkat heiluen helvettiin soitettiin ensimmäistä kertaa koskaan.

Vierailuista vastasivat Moonsorrow-yhtyeen jäsenet. Markus Eurén kävi soittamassa muutamaan kappaleeseen koskettimia. Ville Sorvali stunttasi Mika Luttista biiseissä Saatana on herra ja Ei mitenkään.

Jäljet johtavat ryyppykämpään -kappaleen aikana taustalauluihin saatiin mysteerinen huppumies, joka paljastui Aaveenpään aikana Mitja Harvilahdeksi.

Loppua kohden keikan pituus tylsytti yhtyeen terää. Unto Helon kunto ei tahtonut kestää alkoholin vaikutuksesta loppusuoralle.

Aluksi lava näytti liian isolta Rytmihäiriölle. Tila onnistuttiin täyttämään, mutta yhtye on vetänyt kovemmin pienemmillä lavoilla, lähempänä yleisöä.

Kansaa ei kuitenkaan haitannut esiintymislavan etäisyys. Pyörremyrskymäinen moshpit pyöri. Crowdsurfaajia ja stagedivereita oli kymmenittäin.

Rytmihäiriön setti:

1. Jos otan... niin tapan
2. Totalitääriseen juoppohulluuteen
3. Gambinaa vastaan
4. Sorkat heiluen helvettiin
5. Viinahampaat
6. Tissit Gambinassa
7. ...ja loput luetaan Alibista
8. Jäljet johtavat ryyppykämppään
9. Aaveenpää
10. Kähinää krouvissa
11. Viimeisten päivien juoksuhaudat
12. Seppo (nimi muutettu)
13. Antikristillinen vihan aika -blues
14. Ei mitenkään
15. Saatana on herra
16. Voitonmerkki
17. Intro: Sekatyömiesten marssi
18. Muovipussi päähän ja ruumis suohon
19. Sataa Gambinaa
20. Paluu raittiusleiriltä
21. Siriuksen samurai
22. Olen kännissä
    Encore:
23. Miten saatoinkaan vain tappaa miehen?
24. Koska Saatana sanoo niin
25. Pakko tappaa ihminen

Illan lämmittelijäyhtye, norjalainen Insense, jäi aikataulullisista syistä näkemättä. Perinteiseen tapaan Townsend pyöritti ennen keikan alkua taustalla "hauskoja" videopätkiä ja erilaisia kuvamuokkauksia.

Iltaa varten oli koottu varsin kattava läpileikkaus miehen soolotuotannosta. Kuudesta ensimmäisestä kappaleesta neljä olivat sen alkupäästä, eivätkä Deadhead tai By Your Command ole myöskään niiltä miehen tuoreimmilta levyiltä.

Vastapainoisesti loppusetti vietettiin Project-levyjen parissa. Poikkeuksena voidaan pitää Kingdomia, vaikka se äänitettiin 1½ vuotta sitten uudelleen Epicloud-albumille, mutta julkaistiin alunperin hämärän peittoon jääneellä Physicist-levyllä (2000)

Puolivälissä kuultu monimutkainen Planet of the Apes oli hienoinen lopahdus. Progressiivisuutensa vuoksi se ei oikein toiminut livetilanteessa. Sitä seuranneet Numbered! ja Supercrush! ovat molemmat taas erinomaisia kappaleita, mutta ne on soitettu neljän vuoden aikana niin useasti, että tällä kertaa molemmat saivat lähinnä haukottelemaan.

Kingdom, Juular ja More! palauttivat setin kuitenkin raiteilleen, ja encorena kuultu Life nosti illan kokonaisuudessaan plussan puolelle. Vain varsinaisen setin päätöskappale, Grace, jäi väliinputoajaksi.

Valitettavasti yhtye kärsi läpi konsertin epäselvistä soundeista. Varsinkin monimutkaisemmat kappaleet, kuten Planet of the Apes, menivät puuroisuuden vuoksi reisille. Pahimmillaan biiseistä ei saanut mitään selvää.

Tiivistettynä Devin Townsend ei tarjonnut perjantai-illan yleisölleen mitään uutta. Setissä oli vieläkin niitä ohjelmanumeroita, joita on kuultu esimerkiksi siitä ensimmäisestä Tuskan tuplavierailusta lähtien. Vaikka edellisestä kerrasta oli jo miltei kaksi vuotta aikaa, tuntui siltä, että sama artisti on tullut nähtyä liian monta kertaa.

Jossain muinaisessa television listaohjelmassa musavideot, jotka olivat pitäneet tarpeeksi kauan piikkipaikkaa, päästettiin "listataivaaseen". Townsend voisi tehdä saman joillekin kappaleilleen.

Toivottavasti seuraavaksi kerraksi setti on kokenut täysremontin.

Devin Townsend Projectin setti:

1. Seventh Wave
2. War
3. Regulator
4. By Your Command
5. Deadhead
6. Bad Devil
7. Planet of the Apes
8. Numbered!
9. Supercrush!
10. Kingdom
11. Juular
12. More!
13. Grace
Encore:
14. Life

Helmikuun alussa julkaistu uusi SLK-albumi toi kuitenkin pienen pelon puseroon. Runsaan tehokuuntelun jälkeenkäänn levyn materiaali ei tuntunut toimivan parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt livetilanteessa kuultaisiin, onko uusista kappaleissa potentiaalia parempaan-

Lämmittelijänä toimi Cherry & The Vipers. Se Kirsi Ylijoen ja Eicca Toppisen bändi. Yhtyeen tyyli on suoraviivaista rockia, jossa on toisinaan vivahdus punkkia. Yhtye veti keikansa läpi hyvällä energialla, ja loppupuolella kuultiin vielä kaksi lainakappaletta, Irwin Goodmanin Haistakaa paska koko valtiovalta ja Motörheadin Ace of Spades. Shown varasti kuitenkin yhtyeen ilmiömäinen kitaristi, Samu Leminen.

Stam1nan aloitusta saatiin odottaa pitkälle yli varttitunnin ilmoitetusta. Mutta sitten, kun soitto viimein alkoi, tapahtui.

Jo avauskappale, Rautasorkka, muutti lavan edustan ja miksauskopin välille sijoittuneen yleisön massaksi, joka velloi puolelta toiselta. Vimmainen moshpit ei seestynyt edes verkkaisemman Kalmankansan aikana, ja viimeistään Tavastian palamaan! -biisin aikana sali oli muuttunut ilmastoltaan borneolaiseksi viidakoksi.

Setti oli sikäli yleisöystävällinen, että kaikkein kiivaimpien vetojen vastapainoksi oli hieman hitaampia veisuja, jotka soivat kaivatun hengähdystauon, mutta eivät laskeneet konsertin kokonaisenergiaa liikaa. Hieman rauhallisemman Masiinan jälkeen Rikkipää heitti lisää vettä kiukaalle.

Illan suurimmat yhteislaulut koettiin, kun ilmoille kajahtivat uuden levyn Dynamo ja Usko pois, sekä Stam1nan ensimmäinen hitti, Kadonneet kolme sanaa. Intesiteetti saavutti vielä huippunsa uutukaisen, black metalin kanssa flirttailevan, nimikappaleen aikana, jonka monimutkaiselta kuulostavat kuviot sujuivat livetilanteessakin vaivatta.

Encoressa yhtye tuuttasi vielä lisää vettä myllyyn aloittaen Panzerfaustilla ja päättäen aina niin toimivaan Viisi laukausta päähän -vyörytykseen

Keikka sisälsi yllättävän paljon uuden levyn kappaleita, jäihän levyn kappaleista kuulematta vain Kylmä kuuma kylmä. Oli huojennuttavaa, miten uudet biisit toimivat läpi keikan – nimittäin erinomaisesti. Vanhemmilta levyjen suhteen pelattiin ehkä hivenen varman päälle, sillä harvinaisuuksia ei kuultu.

Yhtyeen keikkatahti on kova, sillä edellisenä iltana Stam1na oli soittanut loppuunmyydyssä Lepakkomiehessä ja jatkoi seuraavan iltana vielä Nosturissa. Kova tahti ei näyttänyt verottavan jäseniä. Kaksikin soittajaa intoutui esimerkiksi crowdsurfaamaan. Ei vaikutannut rutiinilta tai leipääntyneeltä.

Stam1nan setti:

1. Rautasorkka
2. Kalmankansa
3. Tavastia palamaan!
4. Masiina
5. Rikkipää
6. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset
7. Heikko ehkä
8. Merestä maalle
9. Dynamo
10. Usko pois
11. Kadonneet kolme sanaa
12. SLK
Encore:
13. Panzerfaust
14. Valtiaan uudet vaateet
15. Viisi laukausta päähän

Etukäteen oli tiedossa, että illan aikana kuultaisiin lähinnä improvisoitoitua materiaalia. Se epäilytti, sillä improvisaatio voi onnistua joko upeasti tai ei. Tavallaan ilta oli ensisoittoa Sunn o))):n kanssa tehdylle yhteistyölevylle, joka julkaistiin myöhemmin helmikuussa, ja oli konsertin tavoin improvisoitu.

Konsertti alkoi noin 15 minuuttia ilmoitettua myöhemmin Blood Inside -levyn Dressed in Black -kappaleella, joka yltyi lopussa korvia raastavaksi. Sitä seurasi kokonaan improvisoitu teos, jota seurasi taas levytetty kappale.

Konsertti noudatti pitkälti tätä kaavaa. Omaa, enemmän tai vähemmän sovellettua kappaletta seurasi yleensä täysin improvisoitu teos. Oli tyypillistä, että improvisaatio perustui tietynlaiseen basso -tai kitariffiin, johon koneet ja koskettimet maalailivat taustoja.

Ulverin visuaalisuus oli tiedossa. Soiton taustalla pyöri koko konsertin videokuvaa niin mellastavasta apinajoukosta kuin hämärämmästä b-luokan elokuvasta. Savoyn isolla lavalla yhdistelmä oli vaikuttava.

Oman tuotannon muokkaaminen livetilanteessa oli sujuvaa. Glamour Box (Ostinati) -kappaleesta kuultiin uudenlainen versio, kun se sai lisäväriä rummuista ja lyömäsoittimista.

Muita levytettyjä kappaleita olivat mm. bändivetoisempi England ja Nowhere/Catastrophe, joka päätti varsinaisen setin futuristisiin tunnelmiin. Ulver oli rohkea ja palasi vielä soittamaan encorena yhden improvisaation, joka ei onnistunut ihan niin hyvin.

Viimeisen kappaleen tauottua olo oli typertynyt. Aika oli mennyt nopeasti, mutta kokonaisuudessaan kaikki oli ohi 1½ tunnissa. Vaikka konsertissa kuultiinkin upeita kappaleita, ei voi sanoa, että rahoilleen olisi saanut täysin vastinetta.

Improvisaatio oli kiinnostava konsepti, mutta se ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Sitä hallitsivat liikaa perkussiot ja kielisoittimet.

Oma materiaali taipui Ulverilta hyvin. Improvisaation yksioikoisuuden vuoksi olisi toivottavaa, että Ulver pitäytyisi omassa tuotannossaan, toteuttaen improvisaation sen puitteissa.