Hyvinkäälle saapuessa ei voi erehtyä, missä päivän pelipaikka sijaitsee. Mitä lähemmäs aluetta kävelee, sitä tiheämmin pussikaljoittelevat festarivieraat ovat miehittäneet viheralueet.

Sisälavan avaa mustaa sinfonista metallia soittava Alghanzanth. Esiintymisaika on harmittavan lyhyt, mutta keikka on lopulta yksi päivän väkevimpiä. Ennakoon olen kuullut jupinaa sisälavan soundeista, mutta ainakin Alghazanthin hienostuneempi ylistys oli selkeää.

Alghazanthin jälkeen ulkolavalla käynnistyy keski-ikäisten nostalgiatrippi. Nokialainen Convulse oli mukana kun suomalainen kuolonmetalli niitti ensimmäisiä uhrejaan. Vuonna 1991 julkaistu World Without God nauttii kulttimainetta alatyylin harrastajien joukossa. Viime vuonna yhtye nousi haudastaan ja kuolleiden aamunkoitto on nyt pidentynyt EP:n ja täyspitkän verran.

Convulsea kuunnellessa en ihmetellyt hetkeäkään, miksei se breikannut isommin muinaisella 1990-luvulla tai nauti suurempaa kulttisuosiota. Tai miksi suomalainen death metal ei juuri herättänyt kiinnostusta ruohonjuuritasoa korkeammalla. Ei sillä, etteikö yhtyeen musiikki olisi toiminut, mutta omaperäisyyttä siinä oli yhtä paljon kuin pilviä Hyvinkään taivaalla. Ei yhtään.

Jos esiintyviä yhtyeitä lähtisi arvaamaan rotsien kangasmerkkien perusteella, tapahtumassa soittaisi esimerkiksi Beherit, joka on skenessä Saatanasta seuraava, eikä suinkaan alapuolella, vaan heti siinä vasemman käden ulottuvilla.

Archgoat on lähes Beheritin veroinen legenda. Sen luolamiesmusiikki on silkkaa ylivoimaa. Bändin alkukantaista ulosantia jaksaa turvallisissa kotioloissa kuunnella ehkä kappaleen tai pari, mutta livenä se murhaa. Steelfestissä yhtye osoitti, ketkä ovat taistelukenttien todellisia ruhtinaita.

Archgoatin murskaa karkeasti. Basson, kitaran ja rumpupatteriston voima pääsee kuitenkin hellittää loppua kohden. Hieman vähäisemmällä esiintymisajalla legendat olisivat jättäneet jälkeensä vain palavia raunioita ja verisiä ruumiita. Nyt keikan jälkeen pystyssä oli vielä muutama silminnäkijä ja tönö jos toinenkin.

Mietitäänkö, mikä tapahtuman yhtyeistä on radioystävällisin? Se on Mustan kuun lapset. Keväällä uudelleenlämmittelykiertuetta tehnyt yhtye keräsi sisälavalle kiitettävän määrän yleisöä. Ulkoisesti se ei ollut kovinkaan black tai metal. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä.

Lapsoset lauloivat viimeiset laulunsa seitsemän vuotta sitten, juuri kun Mokoma ja Stam1na olivat lyömässä äärimmäisenpää suomenkielistä metallia läpi. Voi vain veikata, olisiko Mustan kuun lapset lyönyt yhtä lailla läpi, jos se ei olisi heittänyt lottokuponkiaan menemään juuri väärällä hetkellä.

Lauantain aivopieruista pahin oli hollantilaisen Urfaustin sijoittaminen ulkolavalle. Päivänpaisteessa epätoivoista kakofoniaansa soittanut duo oli pätevä, mutta jäi valovuosia esimerkiksi viimevuotisesta Tuskan keikasta.

Silloin sisälavalla soittanut kaksikko muutti ajan rakenteen ja lumosi kuulinjansa hypnoottisuudellaan transsiin. Keikan kohokohta tai mahalasku sattui keikan loppupuolella, kun itse juopunut joulupukki helvetistä saapui lavalle. Tekoveri lensi.

Yleisömäärästä päätellen puolalainen Vader on päivän odotetuimpia esiintyjiä. Illan toisiksi viimeisenä se saa tykittää death metalliaan Hyvinkään pimentyneeseen yöhön.

Pitkälle uralle ei ole mahtunut karmaisevia huteja, mutta albumit eivät ole myöskään nousseet tyylilajin tärkeimmiksi kivijaloiksi.

Steelfestin veto soitettiin aivan uuden Tibi Et Igni -levyn julkaisun alla, mutta yhtye on sisältänyt settiinsä vain yhden uuden kappaleen. Muusta tuotannosta oli koostettu varsin laaja jokaiselle jotakin -läpileikkaus.

Vader on Alghazanthin tapaan väkevä, mutta toisaalta ei aivan saavuta Archgoatin tuhovoimaa. Vaikka odotukset eivät täytykään, keikka on silti kuin armeijan täysimittainen hyökkäys. Harmittavinta on setin pituus. Bändi lopettaa kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua.

Toisaalta se tarkoittaa sitä, että irlantilaisen Primordialin keikalle ei tarvitse juosta. Bändi aloittaa keskiyöllä, jolloin väsymyksen merkkejä on jo ilmassa.

Bändin juuret ovat 1990-luvun äärimetallissa, mutta 2000-luvulla käsistä räjähtänyt kansanmusiikkimetallibuumi pelasi pelimerkkejä myös Primordialin pussiin. Samalla yhtye levisi myös sellaisten ihmisten tietoisuuteen, jotka eivät välttämättä muuten tulisi nyt Steelfestiinkään.

Primordial on pystynyt kasvattamaan suosiotaan ruohonjuuritasoa korkeammalle tekemättä musiikillisia kompromisseja tai menettämättä kasvojaan. Bändi voi soittaa ensimmäisenä päivänä Korpiklaanin kaltaisen letkeämmän pelimanniyhtyeen kanssa ja toisena syvällisemmän black metal -pumpun kanssa.

Väsymys häviää kun irlantilaiset aloittavat. Primordial on Redemption at the Puritan’s Hand -albumin julkaisun jälkeen käynyt sen verran monesti Suomessa, että No Grave Deep Enough on aloitusbiisinä jo ehkä liiankin tuttu. Se kulkee kuitenkin verevästi.

Primordialin rautaisuutta ei ruostuta kuin se, että yhtyeellä on tapana tukeutua vuodesta toiseen samoihin kappaleisiin. Steelfestin veto olikin pitkälti kertaus vuoden takaisesta kun bändi valloitti Helsingin yhdessä Absun ja Behexenin kanssa. Runko oli itse asiassa se sama, joka kuultiin jo esimerkiksi 2011. Uusi tuttavuus oli kuitenkin vanha kulttiklassikko The Burning Season.

Solisti Nemtheanga on poikkeuksellisen karismaattinen esiintyjä. Hänen eläytymisensä ja vahva läsnäolo saavat yleisön mukaan. Primordialin mahtavuus henkilöityy juuri hänen eläytyvään tulkintaansa, joskin melankolisilla ja eeppisillä kitarakuljetuksilla on myös suuri osa yhtyeen musiikissa.

Keikka on kappalevalinnoiltaan ennalta-arvattava, mutta siitä huolimatta Primordial on suorastaan teräksinen. Bändi yhdistää yleisön yhdeksi ryhmäksi. Klassikoksi nousseelta To the Nameless Dead -albumilta (2007) soitetut As Rome Burns ja Empire Falls kirvoittavat äänekkäät yhteislaulut.

Primordialin setti:

1. No Grave Is Deep Enough
2. Gods to the Godless
3. Lain with the Wolf
4. Bloodied Yet Unbowed
5. As Rome Burns
6. Traitors Gate
7. The Mouth of Judas
8. The Burning Season
9. The Coffin Ships
10. Empire Falls