“Kymmenen vuotta sitten soitettiin meidän toinen keikka kadun toisella puolella 12 ihmiselle.” 1

Suurin piirtein noin Juha Raivio sanoi, ennen kuin Swallow the Sun aloitti ensimmäisen encorekappaleensa, Labyrinth of Londonin. 10 vuoteen on mahtunut paljon: Bändi on julkaissut viisi levyä ja kasvanut muutaman keikan vuodessa soittavasta yhtyeestä maailmaa kiertäväksi orkesteriksi. Swallow the Sunin debyyttilevy The Morning Never Came julkaistiin vuosikymmen sitten, ja nyt yhtye juhlistaa albumin ensimmäistä vuosikymmentä kiertueella, jolla se soittaa esikoisensa alusta loppuun.

Yleensä yhtyeet soittavat jonkun levyistään keikalla alusta loppuun vain, jos kyseessä on klassikkoalbumin vuosipäivä tai uunituore albumi. Kun kyseessä on edellämainituista syistä ensimmäinen, voivat kyynisimmät pitääkin tämän henkisiä kiertueita vain orkesterien tekosyynä kiertää ja kerätä ihmisiltä ylimääräiset hilut pois. Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta, en ole pitänyt The Morning Never Camea Swallow the Sunin klassikkoalbumina. Olen aina luullut, että yhtyeen vanhemmat fanit ja kriitikot liputtavat seuraavan albumin, Ghosts of Lossin puolesta, kun taas yhtyeen uudemmat fanit tuntuvat pitävän omanaan New Moonia.

Vaikka viime vuonna sainkin pienen ähkyn Swallow the Sunista, kiertueen teema saa minut tallustelemaan pitkästä aikaa Klubille, jonne saavun noin viisi minuuttia ennen h-hetkeä. Kansa, jota on kertynyt odottamaani vähemmän, saa odottaa yhtyettään noin 20 minuuttia. Nyt on stadionkonserttien ja isojen starojen meininkiä.

Intronauha alkaa soida, ja hetken päästä bändi astelee laulaja Kotamäkeä lukuun ottamatta lavalle. Through Her Silvery Bodyn raskaat ensisävelet lanaavat keikan käyntiin.

Kai Hahtoa tuuraavan Juuso Raatikaisen jokainen bassorummun polkaisu tuntuu luissa ja ytimissä (joskin miksaus tasaantuu keikan edetessä), Raivio, Munter ja Honkonen kurittavat soittimiaan kuin riivatut, ja Kotamäki sekä Jämsen tulkitsevat tahoillaan hillitymmin. Swallow the Sun elää lavalla musiikkiaan, eivätkä jäsenet tyydy esittämään sitä patsastellen, niin kuin jotkut samantyyliset yhtyeet tuppaavat livetilanteessa tekemään. Bändi onnistuu nostamaan jotkin kappaleet (esimerkiksi Silence of the Womb ja Under the Waves) kokonaan uudelle tasolle. Toiset taas (kuten Hold This Woe ja The Morning Never Came) tuntuvat taas jäävään hieman levytetyn versionsa varjoon.

Encoressa tarjoillaan kattavan poikkileikkaus muuhun levytetyyn tuotantoon. Kappaleita soitetaan kaikilta muilta albumeilta paitsi Plague of Butterflies EP:ltä. On mukavaa kuulla vaihteeksi New Moonilta joku muu kappale kuin These Woods Breathe Evil tai New Moon. Uusin, Emerald Forest and the Blackbird on edustettuna muista levyistä poiketen kahdella kappaleella ja albumilta lohkaistu Night Will Forgive Us olisi myös ollut hyvin sopiva lopetus keikalle. Koko show päättyy kuitenkin huikeaan The Giantiin.

Juhlakiertueen keikka oli virkistävä kokemus, sillä nyt soitettiin muutamia sellaisia kappaleita, joita ei ole viime vuosina kuultu keikoilla. Itse asiassa, jotkin kappaleet oli ennen tätä kiertuetta soitettu viimeksi vuonna 2003. Minulle kelpaisi kahden vuoden päästä samanlainen keikka ja kiertue Ghosts of Lossin merkeissä.

Setti:

1. Through Her Silvery Body

2. Deadly Nightshade

3. Out of This Gloomy Light

4. Swallow (Horror Pt. I)

5. Silence of the Womb

6. Hold This Woe

7. Under the Waves

8. The Morning Never Came

------Encore------

9. Labyrinth of London (Horror Pt. IV)

10. Falling World

11. Don’t Fall Asleep (Horror Pt. 2)

12. Night Will Forgive Us

13. The Giant  

1. Kotisivujen keikkaosio kertoo, että keikka olisikin ollut bändin ensimmäinen.