Alkuun on myönnettävä, että en koe tuntevani Steven Wilsonin soolomateriaalia kovinkaan hyvin. Vaikka Porcupine Tree on yksi maailman hienoimmista yhtyeistä viimeisen 20 vuoden aikana, jäi Wilsonin soolomateriaaliin tutustuminen tälle keväälle, jolloin hankin uuden levyn lisäksi myös edellisen Grace for Drowning -albumin. Vaikka en ollut täysin uppoutunut miehen soolotuotantoon, odotin nauttivani konsertista, sillä esimerkiksi Porcupine Treen edellinen Suomen vierailu syksyllä 2009 oli musiikillisen kokemuksen lisäksi myös visuaalinen.

Akustisella Porcupine Tree -lainalla aloitettu konsertti oli jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsitti uusimman studioalbumin alkupuoliskon maustettuna yksinkertaisemmalla Postcardilla ja uudella, vielä nimeämättömällä kappaleella. Kappaleen yhteydessä voisi mainita sellaiset sanat kuin 1990-luku ja Bristol.

Toinen osa oli hämärämpi, joskin Raider II kaltaisten kappaleiden vastapainona tarjoiltiin Harmony Korinen ja The Raven That Refused to Sing kaltaisia helppotajuisuuksia. Encorekin oli omanlaisensa. Wilson totesi ennen viimeistä kappaletta: "Minulla ei ole hittejä, kuten Freebird tai November Rain, jotka minun pitäisi soittaa joka konsertissa. Siksi soitankin täysin uuden kappaleen." Tulevalta, ehkä ensi vuonna ilmestyvältä, levyltä soitettiin varsin akustisvoittoinen Happy Returns. Sanoituksissa vilahtelivat Wilsonille ominaiset metaforat junineen.

On todettava, että en koskaan ennen ollut nähnyt näin visuaalista keikkaa. Kuvat tukivat musiikkia tuoden niihin lisää tunnelmaa. On harmi, että yhtye ei käyttänyt läpinäkyvällä verholla luotua 3D:mäistä efektiä enempää, vaikka koko keikan ajan. Toisaalta se olisi vähentänyt konsertin lämminhenkisyyttä ja välittömyyttä, jonka Wilson onnistui rakentamaan jo keikan alkupuolella varsin pitkillä, mutta sujuvilla välipuheillaan.

Musiikillisesti yhtye ei kuitenkaan saavuttanut joka osa-alueella sitä samaa, mitä studio-olosuhteissa. Herkemmät kohdat soljuivat kauniisti, mutta raskaimmissa kohdissa ei ollut sitä samaa voimaa ja arvaamatonta painostavuutta. Bändi kompastui siihen, ettei se saanut räväkkyyttä ja räjähtävyyttä niitä vaativiin kohtiin.

Toiminta keskittyi pitkälti Wilsoniin, joka oli aktiivisempi keulahahmo kuin Porcupine Treen riveissä. Muut jäsenet eivät lähteneet hakemaan juuri huomiota vaan antoivat tilaa. Wilsonin soolotuotannon kappaleet ovat pitkähköjä ja instrumentaalisilla osilla on niissä suuri merkitys. Vaikka livebändin soittoa on ilo katsella ja Wilson on aktiivinen keulahahmo, huomasin ajatuksieni harhailevan varsin monesti pitkien instrumentaaliosuuksien aikana.

Wilsonin keikalla ymmärsi, minkä takia monikaan ei pidä The Circuksesta. Oma paikkani oli parven alla, johon korvatulpilla soundi oli muuten ihan hyvä, mutta ne vähäiset taustanauhat -ja laulut, mitä keikalla oli, hyökyivät päälle, peittäen allensa kaiken muun. Todennäköisesti paremmalla sijoittumisella, esimerkiksi lavan ja miksauskopin välimaastossa, livekokemus olisi ollut maksimaalinen tai ainakin parempi.

On mielenkiintoista, miten tulee käymään Porcupine Treelle, joka on tällä hetkellä ilman musiikillista suuntaa. Jäsenet ovat todenneet, että yhtye palaa tauoltaan jossain vaiheessa, mutta tällä hetkellä Wilsonin sooloura näyttää kulkevan mallikkaasti ja vauhdilla. Uusi levy on tulossa ilmeisesti ensi vuonna, ja mies näyttää nauttivan sooloyhtyeensä kanssa soittamisesta täysin palkein. Tarvitseeko hän enää Porcupine Treetä? Mitä sellaista hän ei voisi tehdä omalla nimellään, mitä voisi tehdä Porcupine Treen kanssa?

Setti:

1. Trains (Akustinen, ei kokonaan)
2. Luminol
3. Postcard
4. The Holy Drinker
5. Drive Home
6. Untitled (Uusi kappale)

7. The Watchmaker
8. Index
9. Sectarian
10. Harmony Korine
11. Abandoner
12. Raider II (Ei kokonaan)
13. The Raven That Refused to Sing
-Encore-
14. Remainder the Black Dog
15. Happy Returns (Uusi kappale)