Progressiivisen metallin kummisetä, Dream Theater onnistui kääntämään - ehkä vastoin kaikkia ennakko-odotuksia - kaksi vuotta sitten julkaistulla A Dramatic Turn of Eventsillä laskevan kurssinsa, nousten takaisin tasolle, jolla se oli vielä 2000-luvun puolivälissä. Levyllä soitti osin vapautunut sekä raikas yhtye ja vaikka sitä vielä ajoittain vaivasivat yhtyeen 2000-luvun levytyksiä toisinaan heikentäneet teennäisyys ja puhdas kornius, oli se iso askel parempaan suuntaan. Nousu siitä suosta, johon bändi vajosi viimeistään Black Clouds & Silver Liningsilla. A Dramatic Turn of Events sisälsi ennen kaikkea nipun loistavia kappaleita, jotka hakivat vertaisiaan bändin 1990-luvun klassikkolevyistä. Uuden levyn ennakkoasetelmat ovat edellisen tapaan mielenkiintoiset. On kiinnostavaa kuulla, mihin suuntaa bändi on mennyt.

Dream Theater sisältää tulkintatavasta riippuen bändin pisimmän kappaleen 6-8 vuoteen. Pitkästä aikaa Dream Theater julkaisee levyllään myös instrumentaalin. Jos God of War III:sen soundtrackilla julkaistua Raw Dogia ei oteta huomioon, on Enigma Machine ensimmäinen instrumentaalikappale sitten vuoden 2003 Stream of Consciousnessin. Mike Manginin rooli on myös entistä suurempi. Ohjeiden mukaan soittamisen sijaan mies on päässyt osallistumaan myös sävellystyöhön.

Heti alkuun on todettava, että levy ei ylitä edellisen - arsenaaliltaan monipuolisen - albumin korkealle asettamaa rimaa. Uutukaisen kappaleet kuulostavat ensinnäkin liikaa samasta puusta veistetyiltä. Tästä huolimatta äänite sisältää materiaalia, joka on parhaimmillaan erinomaista. Yhtye on pidättäynyt suurista kierroksista, sillä The Enemy Insideä lukuunottamatta nopeampi materiaali loistaa poissaolollaan. Sekaan on valitettavasti eksynyt kaksi mitäänsanomattomampaa veisua, kuten The Looking Glass ja toisaalta upean intron omaava Behind the Veil, jotka laskevat kokonaisuuden tasoa. Tuoreen pitkäsoiton kiistaton kruunu on pelkästään jo pituutensa vuoksi päätöskappale, Illumination Theory. Se on monipuolinen ja onnistuu toimimaan kokonaisuutena koko kestonsa ajan, olematta vain pitkä sarja irallisia osia.

Jäsenet, jotka ovat virtuooseja sarallaan, ovat valitettavan usein sortununeet liialliseen kikkailuun hävittäen samalla kappaleen punaisen langan. Nyt he ovat onneksi saaneet pidettyä itsensä kurissa. Mike Mangini tuo pienillä asioilla kappaleisiin hienoja nyansseja. Samaa ei voi sanoa Jordan Rudessista, joka on yhtyeen heikoin lenkki. Vaikka mies ajoittain maalailee kappaleisiin uskomattoman upeita taustoja, osaa hän vielä toisinaan käsittämättömän tyylittömällä lurittelulla särkemään muuten hienoja kokonaisuuksia.

Bändi on saanut puristettua päätöskappaletta lukuun ottamatta biisit alle kahdeksan minuutin, mikä ei ole Dream Theaterin kohdalla kovinkaan yleistä. Vaikka kappaleet ovat aiempaa lyhyempiä, albumi kestää silti yli tunnin. Tähän vaikuttaa totta kai 20 minuuttinen päätöskappale, mutta heikoimmat 2-3 raitaa lyhyempänä kasassa olisi ehkä bändin paras levy sitten Images and Wordsin.

Nimikkolevyä on vaikea verrata yhtyeen edellisiin pitkäsoittoihin. Sinfonisuuden ja ehkä myös yhden pitkän kappaleen takia, siitä tulee mieleen lähinnä Six Degrees of Inner Turbulence ja Octavarium. Uusimmallaan Dream Theater on vihdoin onnistunut karistamaan niskastaan kaiken sen, mikä pilasi yhtyeen tuotoksia edellisellä vuosikymmenellä. Tuore rieska soi edellistäkin raikkaammin ja vapautuneemmin. Ehkä tämän takia levy on bändin eponyymijulkaisu.

Arvosana: 9-