Ihsahn. Nimi, joka herättänee ristiriitaisia tunteita. Jotkut voivat pitää miestä nerona ja metallimusiikin innovatiivisena uudistajana. Toisten mielestä uran parhaat tuotokset tulivat ulos 1990-luvulla ja sen jälkeen on ulostautunut vain yhdentekevää tai tylsää musiikkia. 2000-luvun puolivälissä alkanut sooloura on edennyt tasaista tahtia nyt viidenteen etappiinsa aihepiirin käsitellessä edelleen Nietzscheä. Edellinen levy, Eremita, joka ilmestyi vähän reilu vuosi sitten, käsitteli myös kyseistä filosofia. Albumien lyhyt julkaisuväli herättää pieniä epäilyjä laadun tasosta, mutta jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen on kuitenkin selvää, miksi Das Seelenbrechen todennäköisesti syntyi niin nopeassa tahdissa.

Das Seelenbrechen ei juuri muistuta tekijänsä edellisiä pitkäsoittoja. Sille olisi kokeilevuutensa takia ehkä helpompi hakea periaatteisemmalla tasolla verrokkia, joko Ulverin tai Opethin vastaavanlaisista, taiteellisista irtiotoista. Musiikki ei oikeastaan ole metallia, vaan pikemminkin taiteellisempaa rockia. Levy on kyllä paikoitellen raskas, mutta keveimmillään se on silkkaa poppia. Ihsahn tekee vieläkin enemmän pesäeroa black metalliin ja aiempiin modernin progressiivisiin levytyksiinsä.

Uusi albumi on helppo käsittää kahtena osana. Ensimmäisestä raidasta aina neljänteen kappaleeseen levy tarjoilee vielä perinteiseksi ymmärrettäviä kappaleita, joskin kokeilevia sellaisia. Kahteen osaan jaetun Tacitin kohdalla albumi kuitenkin muuttaa suuntaansa varsin radikaalisti. Levyn jälkimmäinen puolisko haastaa kuuntelijansa monipuolisella ja maalailevammalla musiikilla.

Kappaleet kehittyvät luonnollisesti. Niille on tyypillistä alkaa kuulaammin kunnes lopulta saavuttavat dramaattisen ja mahtipontisen huippunsa. Eteerisemmät kappaleet ovat tajunnanvirtaisempia ja niistä on hankalampaa saada otetta, jolloin tuotos saattaa taantua taustamusiikiksi. Parhaimmillaan sävellykset sisältävät erittäin oivaltavia käänteitä ja ideoita.

Jousitaustat ovat mahtipontisia ja niillä on tärkeä rooli dramatiikan kannalta. Rummut erottuvat kokonaisuudesta aiempaa enemmän. Juuri tämä instrumentti sekä koskettimilla ja kielisoittimilla luodut äänimaisemat tekevät levystä erittäin hämmentävän. Kahden edellisen levyn tapaan Das Seelenbrechillä kuullaan myös saksofonia, mutta sen rooli on paljon pienempi.

Das Seelenbrechen tuo kaivattua uusiutuneisuutta Ihsahnin musiikkiin. Nahan uudelleenluonti ei kuitenkaan ole tapahtunut täydellisesti. Parhaimmillaan materiaali on uskomattoman jännittävää ja yllätyksineen kiinnostavaa, mutta pahimmillaan suoraan sanottuna tylsää. Albumi on todennäköisesti kuuntelua kestävä ja voi olla, että sen vaikeimmat solmut aukenevat vasta myöhemmin. On erittäin kiinnostavaa, jääkö Das Seelenbrechen yksittäiseksi kokeiluksi, ja miten Emperorin paluu lavoille mahdollisesti vaikuttaa seuraavan levyn luomistyöhön.

Arvosana: 8+