Sólstafir on joko erittäin suosittu Suomessa tai Suomi mukava maa heidän mielestä. Näin voisi ainakin päätellä siitä, että bändi on keikkaillut täällä päin erittäin aktiivisesti. Sólstafir kävi Suomessa viimeksi menneenä kesänä, mutta itse todistin bändin edellisen kerran huhtikuussa 2012, kun he soittivat viisi keikkaa käsittäneen Suomen kiertueen. Silloin yhtye oli ehkä paras kaikista, joten niin kiertueen aloitus - kuin lopetuskeikka - Helsingin Nosturissa ja Turun Klubilla - piti nähdä. Odotin molemmilta kerroilla elämää suurempaa hurmosta. Sainko odotuksilleni vastinetta? Täytyy myöntää, että en. Bändi oli iskussa, mutta suuhun jäi silti hieman väljä maku. Ehkä odotin vain suhteettoman liikaa. Nyt Sólstafir aloittaa kiertueensa Turusta ja lopettaa Helsinkiin. En odota mitään elämää suurempaa, vaan olen lähinnä mielenkiintoinen.

Lämmittelijänä toimii vuonna 2010 perustettu post-punkahtava Beastmilk, jonka debyyttilevy Love in a Cold World ilmestyy myöhemmin tänä syksynä. Bändi on julkaissut entuudestaan White Stains  on Black Tape/Wax - ja Use Your Deluge -EP:t, joista molemmat muodikkaasti pelkällä analogiformaatilla. Kollektiivista on käynyt ruohonjuuritasolla pienoinen kuhina jo viimeiset kolme vuotta - kehuja on sadellut niin Fenriziltä kuin yhdysvaltalaiselta Convergelta. Solisti Kvohst tunnetaan ehkä paremmin Hexvesselin parista, joka vuorostaan lämmitteli Sólstafiria edellisellä Suomen kiertueella.

Beastmilk aloittaa ilmoitetusta aikataulusta noin 10 minuuttia myöhässä. Ymmärrättevästi, sillä eihän heillä ole juuri levytettyä tuotantoa. Keikalla kuullaan ainakin Use Your Delugelta irroitetut Void Mother, Children of the Atom Bomb ja Forever Animal -kappaleet, ja taisi sieltä tulla myös tulevan Climax - levyn Love in a Cold World. Kvohstin rituaalimainen tanssi menee ehkä hieman koomisuuden puolelle, mutta kaiken kaikkiaan Beastmilk esiintyy erinomaisesti. Soitossa on dynamiikkaa ja bändi kuulostaa varsin raskaalta, kun otetaan huomioon, että yhtye operoi yhdellä kitaralla ja bassolla. Svartille sellaisia terveisiä, että aikaisemman tuotannon voisi julkaista myös CD:nä.

Sólstafirin kone lähtee hieman yskähdellen käyntiin. Soundista ei saa mitään selvää, eikä bändi kuulosta Ljós í stormin alussa soittavan täysin yhteen. Kurssi saadaan kuitenkin nopeasti korjattua ja loppukeikka on, noh, sanoinkuvaamattoman hieno kokemus.

Sólstafir on mielenkiintoinen yhtälö, jossa Sigur Rósmainen eteerinen tunnelmointi yhdistyy black metallin ensimmäisen aallon rujoon räminään. Paperilla tässä ei sinällään ole mitään omaperäistä, sillä onhan jo pidemmän aikaa ovista ja ikkunoista saranat rasahdelleen ja lasit pirstaloituen tullut post-rockia ja black metallia yhteen sekoittavia bändejä. Mutta siinä missä suurin osa tällaisista yhtyeistä kuulostaa ottaneen vaikutteita toisen aallon norjalaisilta nimiltä, kuten Burzumilta, Sólstafirin tajunnanvirtaisessa musiikissa kuuluu primitiivisimpien tekijöiden kaiku. Keikalla se tulee parhaiten ilmi varhaisemman materiaalin, kuten Masterpieces of Bitternessiltä soitetun Ghosts of Lightin yhteydessä. Bändi on omalla tavallaan hieman hämmentävä. Vaikka kappaleet ovat pitkiä, eivät ne kuulosta moniosaisilta vaan yhdeltä pitkältä jatkumolta. Kuuntelija lumoutuu transsiin, jossa aika ja paikka ovat irrelevantteja.

Livenä toiminta henkilöityy pitkälti solisti Tryggvasoniin, joka ottaa biisien välissä yllättävän paljon kontaktia yleisön kanssa. Rumpali Pálmasonin erottuu myös, mutta Austman ja Sæþórsson jäävät tietoisesti sivummalle. Tämä ei ole huono asia, sillä Sólstafir näyttää ja kuulostaa luontevalta hieman introverttina. Yhtyeen cowboyhenkisyys tuo sen visuaalisuuteen oman hienon lisänsä.

Setissä ei ole valittamista, mitä nyt kappaleiden järjestys aiheuttaa pientä kummastusta. Vaikka runko on sama kuin 1½ vuotta sitten, ei keikasta jää uusinnan jälkimakua. Muutama kappale on tiputettu pois ja saman verran on otettu uusia tilalle. Paino on suurimmalta osin kahden vuoden takaisessa Svartir sandarissa. Levyn jälkimmäinen puolisko, Gola soitettaan miltei kokonaan. Yhtyeelle suurempaa suosiota tuonut Köld saa osakseen kolmasosan keikasta. Hieman odotin, että marraskuussa uudelleenjulkaistavalta debyytiltä olisi uusintakierroksen kunniaksi soitettu jotain, mutta ei.

Keikka on yksi niistä harvoista, jolle ei toivo encorea, koska varsinaisen setin huipentuma on niin uskomaton. Viimeistään Djákninnilla Sólstafir saavuttaa tunnelatauksen maksimin. Yhtye kuitenkin palaa vielä lavalle soittaakseen Fjaran ja tavanomaisen päätöskappaleensa Goddess of the Agessin. Fjara näyttää olevan arki-iltaisen, harvan, hieman ujon mutta myös kohteliaan yleisön osalta ehtoon odotetuin kappale, sillä sen ensitahdit saavat aikaan suurimmat suosionosoitukset. Kahden kliimaksin välissä se kuitenkin vaikuttaa hieman orvolta. Biisi olisi sopinut ehkä paremmin keikan alkupuolelle.

Sólstafir toimii nyt paremmin kuin edellisellä kerralla, joskin tämä ei johdu silloisesta huonoudesta vaan silloisten ennakko-odotuksieni kohtuuttomuudesta. Yhtye ei häviä levitylle versiolleen, sillä sen musiiikillinen hienous pääsee myös liventilanteessa oikeuksiinsa. Rujous ja kolkkous yhdistyy melankolisuuteen ja mikä olisikaan sen kauniimpaa. Ehkä me siksi pidämme näistä islantilaisista niin paljon.

Sólstafirin setti:

1. Ljós í stormi

2. Köld

3. Þín orð

4. Ghosts of Light

5. Svartir sandar

6. Draumfari

7. Stinningskaldi

8. Stormfari

9. Pale Rider

10. Djákninn

Encore:

11. Fjara

12. Goddess of the Ages